Blomiksen Luonto

Täysikuu, sä ihme suurin olet öisen taivahan. Näin Olavi Virta lauloi aikanaan ja Blomis kävi ottamassa siitä puhelimellaan kuvan. Siis luonnollisesti täysikuusta. Kuuntele, katso ja hämmästy!

Lumen taju on suosittu tanskalainen kirja. Blomiksen luonto vie meidät tällä kertaa lumen tajuamisen lähteille. Millainen on Blomiksen lumisuhde, onko se erityinen vai onko satunnaisella luontomiehellämme tajua lumesta lainkaan? Kuuntele ja tutustu BL -kuviin Radio Suomen FB:ssä ja IG:ssä. JB on taas ollut asialla. FB = Facebook IG = Instagram BL = Blomiksen luonto JB = Juha Blomberg

Blomis on ansaitulla talvilomalla pohjoisessa, mutta satunnainen luontomiehemme ei jättänyt meitä pulaan, vaan teki sallitun poikkeussuoritteen ja otti viikon luontokuvan vähän etukäteen. Tällä kertaa Blomis sukeltaa, ei koskeen vaan kosken virtauksien tallennukseen vähän pidemmällä valotusajalla. Jaksossa esiintyy ns. valokuvausjargonia, mistä pahoittelemme... Koskikuvan tekniset speksit: ISO 64, aukko f/16, valotus 30 sekuntia ja objektiivin edessä ND400 -suodin. Kamera luonnollisesti tukevan kolmijalan päällä. “Helppoa kun sen osaa”, sano Blomis itte.

Katsoako maailmaa etsimen läpi normikorkeudelta vai mennä kyykkyyn? Heittäytyä voikukkapeltoon selälleen ja kuvata ylöspäin vai ottaa teknologinen ihme avuksi ja kuvata suoraan alaspäin 50 metrin korkeudesta? Kas siinäpä taas Blomiksella pohdinnan aihetta...

Blomis kävi käppäilemässä Töölönlahden rannoilla ihan huvin vuoksi ja huomasi yllättäen ruovikon reunasta tutunoloisen hahmon. Harmaapukuinen hahmo on yleensä osunut Blomiksen kiikareihin kesällä, mutta nyt talvinen todellisuus yllätti satunnaisen luontomiehemme.

Blomis on luonnossa liikkuessaan mahdollisimman vähän häiriöksi. Miehen käsi on jopa houkutteleva vaikkapa pikkulinnulle tulla istahtamaan. Vähän maapähkinän palasia hanskalle ja ans kattoo kuka lennähtää ensiksi paikalle. Onko se sinitintti vai sittenkin kuusitiainen? Tuleeko kädelle myös mustarastas tai kenties joku muu eksoottisempi lintu. Annetaan Blomiksen itse kertoa...

Pakkasen paukkuessa inehmo pysyttelee mielellään sisätiloissa. Ainakin lämpimästä tykkäävä henkilö. Vaikka Blomis ei varsinaisesti mikään vilukissa olekaan, hän yrittää usein ratkaista pakkasen aiheuttaman ongelman luovalla tavalla. Tavoitteena pysyä lämpimänä. Tällä kertaa ottaakseen valokuvan luonnosta Blomis ei poistunut lainkaan kotoaan, mutta ulos piti mennä ainakin hetkeksi.

Blomis kävi Vanhankaupunginkoskella etsiskelemässä yhtä lempparilintuaan eli koskikaraa. Ei näkynyt lintua, sen sijaan satunnaisen luontohavainnoitsijamme kameran objektiivi tarkensi kosken yllä heiluviin jääkelloihin.

Blomiksen luonto -sarja jatkuu taas! Satunnainen luonnossa samoilijamme on luvannut ottaa joka viikko yhden luontokuvan ja kertoa vähän sen tekemisestä. Kuva julkaistaan Radio Suomen Instagramissa ja Facebookissa, jossa sitä voi käydä kommentoimassa ja antamassa Blomikselle vinkkejä missä kameraa kannattaisi ulkoiluttaa. Ensimmäisen viikon kuvassa poseeraa punarinta talvisessa maisemassa Helsingissä.

Jos metsään haluat mennä nyt… meillä Suomessa se on tavattoman helppoa. Luonto alkaa ihan parkkipaikan reunasta eikä montaa askelta tarvitse ottaa päästäkseen myös metsään. Ja siellä ikimetsäosastolla ollaan nyt pahoittamatta mieltänne. Metsäksi voi kutsua vaikka taajamassa sijaitsevaa useamman puun rykelmää. Blomiksen mielestä. Mutta, että ihan metsään mieli tekisi? Melkein kaikki suomalaiset tietävät, että meillä on poikkeuksellinen oikeus mennä sinne metsään ihan vapaasti. Kävellä vaan ja olla rennosti. Poimia marjoja. Kerätä sieniä. Onkia. Pilkkiä. Ottaa valokuvia ja tienata niillä. Pistää vaikka teltta pystyyn ja olla yötä. Jos siltä tuntuu eikä pelota. Jokamiehenoikeudeksi sitä kutsuvat. Ihan jokapaikkaan toki ei jokamiehenoikeuksilla voi tai saa mennä. Eikä siellä metsässä ihan mitä tahansa saa tehdä. Avotulta ei saa tehdä ilman metsänomistajan lupaa. Toisaalta ei voi metsänomistajakaan kieltää yksiselitteisesti omalla maallaan liikkumista. Kokonaan toinen asia on, kuka on antanut metsänomistajalle s

Olen täysin hurahtanut luonnossa esiintyvien eläinten, sienten ja kasvien nimiin. Sienimaailma ruokkii ihmisen mielikuvitusta siinä missä sienet ruokkivat poimijaansa. Kaikki ns. huumorintajuiset henkilöt tarjoavat samantien kun sienistä ruvetaan keskustelemaan niitä kahta. Ryypätkääpää ja sen johdonmukaista seurannaista, naitattia. Niitä kumpaakaan ei tosin ole olemassa, mutta onhan meillä munahapero ja punanuljaska. Miten hyvin ne sopivat yhteen, en tohdi sanoa, ettei joku limanuljaska vedä siitä palkokasvin siementä hengityselimeen ja tokaise: “On se toi Blomis melkoinen taulakääpä”. Lintumaailman nimiä olen käynyt jo aiemmin läpi, muistanette vielä typökääpiötypäkön? Joka muuten kuuluu tyrannien heimoon. Se töpökääpiötypäkkö. Mutta tunnetteko ketään punaperäkaklattajaa? Tai siis että semmoinenkin lintu on kuin punaperäkaklattaja. Mielestäni paljon parempi huumorin lähde, kuin esim. punahuulisorsa ja silkkipöksyuikku, jotka esiintyvät ns. huumorintajuisten henkilöiden kielenkäytössä varsinkin pikkujouluai

Kun mainitsen sanan “lepakko”, tiedän sen aiheuttavan inhon väristyksiä monessa kuulijassa. Perustavaa laatua oleva kysymys kuuluu: “miksi ihmeessä?” Harva meistä on nähnyt lepakkoa kunnolla. Nuo nahkasiipiset taitolentäjät saattavat viuhua öiseen aikaan ihan vierestä, emmekä edes kunnolla huomaa niiden lentokuvioita. Sellaisia ne ovat. Lepakot. Viihdemaailmassa lepakko on leimattu pahan symbooliksi. Lepakko on monien mielikuvituksessa yhtä kuin vampyyri. Tiedättehän vampyyrit, nuo verenimijöistä karmeimmat. Kreivi Dracula. Puuseiväs sydämen läpi, valkosipuliköynnös kaulaan ja hopealuodit. Vain ne tehoavat vampyyreihin. Siis lepakoihin. Niinkö todellakin? Meidän ihmispolojen suurempi riesa ovat ne selkänahkamme verenimijät, jotka leikkaavat ja supistavat, ne jotka piilottavat omaisuutensa veroparatiiseihin ja vakuutuskuoriin. Mutta se on toinen juttu, eikä siitä sen enempää tällä kertaa. Käsi ylös, kuinka moni on oikeasti nähnyt lepakon? Miten sellainen nahkasiipinen lentävä hiiri voi olla vastenmielinen, s

Sään ennustaminen ei ole helppoa saati palkitsevaa puuhaa. Ainakaan, jos tekee sitä työkseen ja varsinkin jos ennuste ja säätila eivät kohtaa. Lähestymme kesää ja nyt on jo saatu lukea ennusteita tulevan suven säästä. Tietokonemallinnukset tuottavat nykyään suhteellisen kuranttia dataa viikon päähän, pisimmissä ennusteissa tarjotaan jopa 15 päivän säätietoja. Ennusteet ovat kyllä suhteellisen hyvin kohdallaan, mitä nyt säät vähän reistaavat. Teknologia, supertietokoneista ja sääsatelliiteista huolimatta, ei tuo siis ratkaisua siihen peruskysymykseen mihin kohtaan suvea kesäloma pitäisi ottaa sen parhaan lomasään saadakseen. Suomalainen sananparsi sanoo:."Jos lehemä puistaa ihtijään paskantaesa, tullee saje." Vaan mistä sen lehemän tänä päivänä enää löytää tehdäkseen ennusteen. “Jos Vappuna on hyvä sää ja suvituuli, tulee lämmin kesä.” Niin jos. Milloin viimeeksi muka on vappuna ollut hyvä sää ja suvituuli? Maailma on täynnä itseoppineita sään ennustajia. Niin myös Suomi. Yksi katsoo tulevan sään kahviporo

Kevään positiivisin luontouutinen tulee Järvi-Suomesta. Saimaannorpan kuutteja on syntynyt pesälaskentojen mukaan ennätysmäärä 79, joista vain 4 kuolleena. Eli kaikkiaan 75 uutta erittäin uhanalaista pikkunorppaa on liikkeellä ensi kesän sinisillä aalloilla. Toivottavasti tänä kesänä ne kalaverkot loistavat poissaolollaan norppakantaa verottamasta. Oma norppahistoriani ulottuu kymmenien vuosien päähän. En enää muista minkä ikäisenä ensimmäisen varman havaintoni Saimaan salaperäisestä viiksekkäästä sukeltelijasta olenkaan tehnyt. Melkein joka kesä Haukivedellä liikkuessani, omalla veneelläni tai muiden, olen tarkkailut herkeämättä rantoja ja tyyniä järvenselkiä. Odotellen pinnan rikkoutumista ja tumman pään kohoamista tarkkailemaan tarkkailijaa. Harvassa olivat ne kohtaamiset tuolloin. Lukemattomat sen sijaan ovat olleet ne kerrat, kun olin “varma” norppahavainnosta. Ja lopulta kyse olikin kivestä tai rannassa töröttävästä puunrungosta, joka kaukaa katsottuna näytti ihan norpanpäältä. Mutta joka kerta, kun s

Kerron teille nyt tarinan, jonka kuulin - urbaanilegenda kenties - mutta haluan jakaa sen Blomiksen luonnon kuuntelijoiden kera - ajateltavaksi ainakin. Kävi nimittäin eräässä ruokatavarakaupassa niin, että, kaupan nuori kassa kehotti vanhempaa naishenkilöä ottamaan seuraavalla kerralla oman kauppakassin, koska kauppa on päättänyt olla enää satsaamatta ympäristölle haitallisiin muovikasseihin. Hämmentyneenä vanharouva selitti anteeksipyydellen, ettei hänen nuoruusaikoinaan ollut tietoakaan vihreästä ajattelutavasta. Kassa nenäkkäästi vastasi: "Sehän meidän ongelmamme juuri on, kun te ette aikanaan välittäneet tarpeeksi ympäristöstä." Kyseinen vanhempi naishenkilö ajatteli kotimatkallaan, että oikeassahan se kaupan kassaneiti oli: “Ei meidän aikanamme ollut vihreitä ajatuksia. Siihen aikaan me palautimme maitopullot, juomapullot ja olutpullot kauppaan, joka sitten lähetti ne meijeriin tai tehtaaseen pestäväksi ja steriloitavaksi ja täytettäväksi, jotta samoja pulloja voitiin käyttää yhä uudelleen. Niitä sii

Ne ovat jo heränneet. Ne, jotka metsässä kulkevat. Ne joiden liikkuessa ihmisten ilmoilla, siitä joskus jopa varoitetaan koko maan kattavalla vaaratiedotteella. Ne hiipivät omilla maillaan tavalla, jota me ihmiset emme voi ymmärtää. Ne ovat suuria, pelottavan suuria, mutta silti niin hiljaisia käänteissään. Ne ovat koostaan huolimatta nopeita, niin nopeita että ihminen jää toiseksi vaikka olisi millainen doupattu juoksijahirmu. Niitä pidetään vaarallisina. Toisaalta ne ovat lutuisia. Niiden näköisiä pehmoleluja tehdään pikkulapsille. Niiden liha on suurta herkkua mahdollisesta trikiinistä huolimatta. Ihmisellä ja niillä on ihmeellinen viha-rakkaus suhde. Ennenvanhaan sen oikeaa nimeä ei uskallettu sanoa ääneen, siksi niille keksittiin salanimiä, kuten: Tapio, Metsän kuningas, Metsävanhus, Metsän ukko, Ukko, Metävoari, Mettänäijä, Äijä, Vanha, Vanhamies, Mies, Aikamies, Metsänmies, Kultaherra, Aika Poika, Nalli, Tapiotar, Neitoseni, Kaunoinen, Kaunoseni, Kultaherra, Hän, Itse, Se, Matti, Maurihinen, Suuripää,

Kevätpörriäiset tulevat, oletko valmis? On taas se aika vuodesta kun pitää - on suorastaan pakko - pohdiskella kevään tuloa. Taas. Vastahan minäkin pari viikkoa sitten hoin että “Voi elämän kevät!”. Mutta sellainen tämä kevät on. Se hulluttaa ihmisen ihan täysin pohtimaan elämän jatkumoa ja osittain myös sen päättymistä. Pää pörisee keväästä kuin Panaman kaupunki. Havaintoja kirjataan ja niitä kerrotaan muille. Itse olen jo leskenlehdet, peipot ja kiurut nähnyt, sinivuokko, västäräkki ja pääskynen vielä puuttuvat. Ja hyvä niin. Koska vasta huhtikuun alku. Luonto herää kevääseen joka vuosi. Myös täällä Radio Suomessa. Ja suomalaiset heräävät samalla tavalla, joka kevät. Tänä keväänä heräämistä on vauhdittanut Juha Laaksosen kevätpörriäinen, nimittäin Miljoona linnunpönttöä -kampanja, joka on saanut luontosuomalaiset vauhkoontumaan täysin. Kuukaudessa on suomalaisissa pajoissa ja pönttöpiireissä nikkaroitu jo reilut puoli miljoonaa kotia kolopesijöitä varten. Pönttöpörriäisen purema on pahimmillaan johtanut

Kevätpäiväntasaus oli pari päivää sitten ja tästä eteenpäin mennään kolme kuukautta aina vain pidempää päivää kohti. EIkös se ollut Kake Randelin kun lauloi aikanaan: “On pakko painaa pitkää päivää…”? Kevät on lintukotomme maantieteellisestä sijainnista ja pituudesta johtuen pikkuisen eri vaiheessa eri kohdissa maassamme. Juuri nyt Inarissa eletään ihan täyttä talvea, lunta on maassa ja on sitä myös katoillakin. Ja vielä pitkään. Samaan aikaan Hangossa staijataan muuttolintuja täyttä häkää. Haahkat, hanhet ja joutsenet ovat jo saapuneet, muuttohaukka ja ristisorsa on nähty ja tuhatmäärin kalalokkeja laskettu. Karhut nukkuvat vielä Kuhmon saloilla, mutta Korkeasaaren kontiot nousivat jo viikkoja sitten ilakoimaan vankeudessaan. Eteläisessä osassa maata asuva, verbaalisesti lahjakas ystäväni, sanoi loka-maaliskuun välisen yön olevan nyt ohi. Ja että kohta kuulemma helpottaa. Kiitos tästä tiedosta. Inhoan itse yli kaiken Etelä-Suomen “mukatalvea”. Sitä 4-5 kuukautta pitkää, pimeää, märkää, kylmää ja tuulista

Ensimmäisen linnunpönttöni tein Mikkelin Keskuskansakoulun puutyöluokassa joskus vuonna Nuijasota. Siihen aikaan tehtiin kottaraispönttöjä. Linnunpönttö oli yhtäkuin kottaraispönttö. Malli oli opettajan mukaan omasta päästä. Ja kyllä meitä poikia salaa nauratti tuo letkautus. Siihen aikaan ei muuten opettajille naurettu. Eikä silloin ollut mitään linnunpönttöoppaita, saati Birdlifen nettisivuja, joista olisi voinut tarkat, tieteellisiin faktoihin perustuvat senttimetrilukemat etsiä. Ja vaikka mitat olivat vähän sinnepäin ja takaisin, niin kyllä niihin pönttöihin useimmiten löytyi asukkaat. Joko silloin ennenvanhaan, kun koulua käytiin myös lauantaisin, linnut olivat tietämättömiä pönttöjen oikeasta mitoituksesta tai sitten ne eivät vaan välittäneet. Pönttö ku pönttö. Kolosta sisään ja asumaan. Eihän ne ihmisasumuksetkaan olleet samaa standardisoitua mallia kuin nykykodit ovat. Ennen oli ennen, nyt on nyt. Kävelin pari vuotta sitten Äkäslompolon maisemissa kollegani ja kaimani Juha Laaksosen kanssa pohdisk

Muistattehan vielä kaikki missä olitte, kun kuulitte tämän uutisen: “Juuri saamamme tiedon mukaan Varsinais-Suomen Vahdossa on susi tappanut 5-vuotiaan pikkupojan”. Tuon susiuutisen päiväys on maanantailta 7.11.1881. Tuona synkkänä syysmaanantaina, 134 vuotta, 4 kuukautta ja kaksi päivää sitten historiankirjojemme mukaan tapahtui viimeinen suden aiheuttama kuolemantapaus maassamme. Entä tämä uutinen? Päiväys 25.helmikuuta 2016. “Kannanhoidollinen susimetsästys on päättynyt. Susia kaadettiin 43. Kun lisätään poikkeusluvilla kaadetut sudet, tapettujen susien määrä on 75 .” Joku muu muka, mutten minä, voisi sanoa suomalaisten olevan suden suhteen varsin pitkävihaisia. Vielä reilun 130 vuoden jälkeenkin kostetaan tuon viattoman 5-vuotiaan pikkupojan kuolemaa. Ja edelleen tietyissä suomalaisissa perheissä pelätään suden kostoa ihmiselle edelleen jatkuvan susivainon johdosta. Ehkä kuitenkin kyse on jostain muusta kuin kostonkierteestä. Toivoakseni. Mutta mistä se loputon viha/pelko/inho/ sutta kohtaan sitten ku